Pieni puutalo Kristianinkadulla
Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812. Uuden asemakaavan pohjalta kaupunki alkoi laajeta eri suuntiin, myös Kruununhaan aiemmin laidunmaina olleeseen pohjoisosaan.
Liisankadusta tuli hienostoaluetta, mutta karun Siltavuoren rinteille – silloisen Helsingin syrjäiselle pohjoislaidalle – käsityöläiset, merimiehet ja työväki rakensivat kodeikseen vaatimattomia puisia mökkejä.
Niiden joukossa nykyinen Kristianinkatu 12 oli poikkeus: pieni säätyläisrakennus, jossa oli sali ja kolme kamaria. Keittiö oli alun perin sijoitettu piharakennukseen, jossa oli myös leivintupa ja kamari. Pihan perällä oli ulkorakennus, jossa sijaitsivat talli, navetta, vaunu- ja puuvaja sekä ulkohuoneet.
Talon rakennutti vuonna 1816 Viaporin linnoituksessa palvellut meritykistön asemestari, kenraalimajuri Jevgraf Fjodorovitš Durnovo. Hän kuitenkin antoi merkitä talon omistajaksi anoppinsa, köyhän merimiehenlesken Christina Wörtinin, joka asui piharakennuksen kamarissa. Vuonna 1820 kuolleen Wörtinin jälkeen kiinteistöllä oli useita lyhytaikaisia omistajia, joista osa ei asunut talossa itse vaan vuokrasi sitä muille.
Vuonna 1859 tontin rakennuksineen osti kaupungin pikkuvirkamies Alexander Wickholm. Hän toimi tuolloin virkaatekevänä ruiskumestarina ja vastasi muun muassa kaupungin palokalustosta. Wickholmin perheeseen kuuluivat Sofia-vaimo, lapset Ferdinand ja Augusta sekä kolme poikaa vaimon aiemmasta avioliitosta. Vuonna 1863 perhe muutti raatihuoneelle, jonka vahtimestariksi Alexander Wickholm pääsi. Kristianinkadun talot annettiin vuokralle.
Vuonna 1868 Wickholm suunnitteli talon laajentamista, mutta vain aumakaton muuttaminen satulakatoksi ja ullakon avartaminen toteutuivat. Vuonna 1870 perhe muutti takaisin Kristianinkadulle. Siellä kaupunginvoudiksi edennyt Alexander Wickholm asui loppuikänsä vuoteen 1896 asti.
Wickholmin tytär Augusta Nevalainen peri tontin rakennuksineen, jotka hän kunnostutti. Pian hän antoi purkaa talousrakennukset tontin perältä ja rakennutti vuonna 1905 niiden tilalle kolmikerroksisen kivitalon, jossa oli vuokra-asuntoja. Myös kadunvarteen oli tarkoitus rakennuttaa kivitalo muiden puutalojen tilalle.
Augusta Nevalaisen kuoltua vuonna 1912 talo siirtyi hänen Martta-tyttärelleen. Tämä otti sukunimen Bröyer ja loi uran omaperäisenä tanssitaiteilijana. Jo varhain Martta Bröyer oivalsi sukutalonsa arvon ja otti tavoitteekseen sen säilyttämisen. Vuonna 1955 hän antoi remontoida talot ja muutti asumaan lapsuudenkotiinsa, jota hän alkoi hoitaa ja esitellä museon tapaan.
Vuonna 1974 Martta Bröyer myi Helsingin kaupungille talonsa, josta oli tullut harvinaisuus, kantakaupungin vanhin puinen asuinrakennus. Perusteellisen tutkimuksen ja korjauksen jälkeen Helsingin kaupunginmuseo avasi puurakennukset Ruiskumestarin taloksi nimettynä museona vuonna 1980. Sittemmin taloja ja museota on korjattu ja uudistettu pari kertaa, viimeksi vuosina 2016–17.
Kaupunginvouti Alexander Wickholm perheineen vuonna 1870. Kuva: C. A. Hårdh / Helsingin kaupunginmuseo