Martta Bröyer
Tanssitaiteilija Martta Bröyerin (1897–1979) elämään ja uraan kuului tanssin lisäksi myös hänen vanhan sukutalonsa pelastaminen nykyisin Ruiskumestarin talona tunnetuksi museoksi.
Lapsuus
Martta Nevalainen syntyi 20.10.1897 Helsingissä Kristianinkatu 12:ssa, talossa, jonka hänen äitinsä Augusta Nevalainen oli perinyt isältään ja jonka piharakennusten asuntojen vuokratuloilla perhe eli. Sairaalloinen äiti ei kuitenkaan jaksanut huolehtia vilkkaasta, raisusta ja omapäisestä tyttärestään vaan uskoi tämän kasvatuksen opettajatar Hanna Blåfieldille, jonka luo Martta Nevalainen muutti 13-vuotiaana vuonna 1910.
Martta Nevalainen oli taiteellisesti suuntautunut jo pienenä ja haaveili laulajan urasta. Vanhoillinen ja uskonnollinen kasvatusäiti ei hyväksynyt esiintyvän taiteilijan ammattia, mikä ei sinnikästä nuorta estänyt. Hän jätti 1917 naisopiston kesken ja tähtäsi näyttämölle käyden piano-, laulu- ja lausuntatunneilla.
Martta Bröyer 16-vuotiaana vuonna 1914. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / E. Lindström
Ura tanssijana
Vuonna 1918 Nevalainen aloitti tanssiopinnot Hertta Idmanin tanssikoulussa, ja pian haave näyttelijän työstä vaihtui tanssijan uraan. Hän pyrki ruotsinkielisiin taidepiireihin ja ilmeisesti tästä syystä vaihtoi 1919 sukunimensä Bröyeriksi. Martta Bröyer debytoi tanssijana 1919 ja perusti oman tanssikoulun 1920. Hän teki 1920-luvulla opintomatkoja Saksaan, erityisesti maailmankuulun Mary Wigmanin oppilaitokseen.
Martta Bröyerin tanssitaide edusti 1900-luvun alussa Suomeenkin rantautunutta uutta taidetanssin muotoa, jolla oli useita nimityksiä: moderni tanssi, plastillinen tanssi tai vapaa tanssi. Tavoitteena oli irtautua baletin kahlitsevista rakenteista ja säännöistä. Teknisen loiston lisäksi koulutuksessa korostettiin ilmaisua ja tulkintaa. Saksankielinen termi freie Tanze viittaa myös tanssin vapauteen musiikista.
Mary Wigmanin johdolla Martta Bröyer perehtyi muun muassa kansatieteellisiin aiheisiin ja omaksui idean tanssista vain lyömäsoitinten säestyksellä. Tältä pohjalta hän loi oman Bröyer-suuntansa eli bröyerismin, joka tarkoittaa tanssia runonlausunnan säestyksellä. Ensimmäisen kerran tätä uutta taidemuotoa esitettiin Kino-Palatsin lavalla vuonna 1927. Bröyer-suunta ei koskaan saanut varauksetonta kiitosta kriitikoilta.
Tanssinopetus oli Bröyerille tärkeää uran alusta asti, ja hän oli omana aikanaan edistyksellinen pedagogi, joka kannusti nuoria oppilaitaan luovaan itseilmaisuun ja antoi näytöksissä tilaa näiden omille koreografioille. Bröyerille myönnettiin Pro Finlandia -mitali 1956, ja Bröyer-opisto toimi 1960-luvulle asti.
Martta Bröyer sai innoitusta muun muassa Kantelettaresta tyylisuuntansa mukaisiin tansseihin lausunnan säestyksellä. Suomalainen sarja esitettiin Kansallisteatterissa vuonna 1931. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Sukutalon pelastaminen
Vuonna 1912 Martta Nevalainen peri 15-vuotiaana äidiltään Kristianinkatu 12:n tontin rakennuksineen. Täysi-ikäisenä hän vastasi yksin kiinteistön ylläpidosta, vuokralaisten hankinnasta ja vuokrien keruusta. Nuori talonomistaja toki ymmärsi, että rasitteineenkin omaisuus mahdollisti hänen tanssiuransa. Taloihin liittyi myös tunneside. Äidin tarinat perheen vaiheista talossa, varttuminen perinnetietoisen aatelissuvun piirissä ja ajan kansallisromanttinen ilmapiiri vahvistivat hänen kiinnostustaan historiaan ja omiin juuriin. Jo 1930-luvun alussa Martta Bröyer tiedosti talojensa historiallisen arvon ja halusi turvata niiden säilymisen.
Kun rapistuneet puutalot kaipasivat 1950-luvun alussa isompia korjauksia, Martta Bröyer tarjosi niitä Helsingin kaupungille sillä ehdolla, että hän saisi pitää tontin ja kivisen piharakennuksen vuokratuloineen ja että kaupunki korjaisi puutalot Bröyerin asunnoksi ja hänen kuoltuaan siirtäisi ne Seurasaareen. Kaupunki torjui tarjouksen, jolloin Bröyer päätti korjauttaa talot omalla kustannuksellaan.
Vuonna 1955 Martta Bröyer palasi lapsuudenkotiinsa. Vanha puutalo ilman nykyajan mukavuuksia oli erikoinen asuinpaikka ikääntyvälle taiteilijalle, joka esitteli kotiaan ahkerasti lehdissä. Bröyer sisusti talonsa museomaisesti perimillään huonekaluilla ja vanhoilla esineillä. Hän kertoi mieluusti menneistä ajoista matkailijoille ja koululaisryhmille, joita vieraili talossa etenkin joulun aikaan.
Martta Bröyer hoiti ja esitteli taloaan kuin museota. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Patrick Oras 1973
Voimiensa ehtyessä 1970-luvun alussa Martta Bröyer tarjosi kiinteistöään Helsingin kaupungille. Paikallaan säilyneistä 1800-luvun alkupuolen puutaloista oli tullut harvinaisia, joten vuonna 1974 kaupunki osti Kristianinkatu 12:n ja vuonna 1976 puutalot päätettiin muuttaa museoksi. Martta Bröyer asui joitakin vuosia lähistöllä Rauhankadulla ja lyhyesti vanhainkodissa ennen kuolemaansa 23.7.1979. Vuonna 1980 hänen vuosikymmeniä vaalimansa vanhat rakennukset avattiin Ruiskumestarin taloksi nimettynä museona.